AkiSaariaho

Tarkkailusta (3) ja riittämättömyyden tunne (raapaisu)

Olin vastikään Helsingin Musiikkitalon kahviossa kokouksessa, Oikeastaan oli kolmas kahden viikon sisään, siitä on muodostunut nopeasti yksi lempipaikoista tapaamisille ja kokouksille. Musiikkitalon kahviossa on samaa kuin minusta vastaavissa kulttuuripaikkojen kahviloissa ja auloissa. Kellään ei yleensä ole kiire mihinkään, ihmiset saattavat tavata lounaalla ennen tai jälkeen kulttuurielämyksen, kaikkeen liittyy vahva kokemisen sykähdyttävyys.

Kun ihmisillä ei ole kiire, kaikki on hitaampaa ja meillä on enemmän aikaa keskittyä.  Keskustelut ovat pidempiä, ne saavat polveilla eikä ole suunnatonta tarvetta saavuttaa jotain. Milloin viimeksi olet keskustellut jonkun/joidenkin kanssa ilman aikataulua? Ilman, että kännykät ovat esillä? Ilman, että joku ilmoittaa heti aluksi, että hänen pitää sitten lähteä viimeistään 45 minuutin kuluttua?

Luin vastikään tämän http://herviewfromhome.com/50-questions-to-ask-your-kids-instead-of-asking-how-was-your-day/ (ikinä ei pitäisi linkata mitään, koska se voi hävitä sieltä milloin tahansa; Tuolla on siis 50 vaihtoehtokysymystä sille jokapäiväiselle kuulumisten kysymiselle – enemmän pysähtymistä erilaisiin tunteisiin) ja mietin, että niin, just tuollaisia en muista kysyneeni ehkä vuosiin lapsiltanikaan. Siinä on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä. Sellainen automaattinen Mitensunpäiväsimeni?-kysymys on paljon merkityksettömämpi kuin Mikä sai sinut hymyilemään tänään? (Ai ei mikään? No mietitäänpä – mitä olisi pitänyt tapahtua, että sä olisit hymyillyt?)

Musiikkitalon kahviossa näkee enemmän kuin muualla (kannattaa tietty etsiä se oma ”Musiikkitalon kahvio”, paikka missä on ihanaa keskittyä ja rauhoittua) tuota aloillaan olemista. Kun näkee ihmisten keskittyvän toisiinsa ja toistensa ulosantiin intensiivisesti keskittyen ja tunteessa eläen, siinä on jotain älyttömän sykähdyttävää. Ai kun mä tykkään tuosta sanasta. <3

-----------------------------------------------------------------------------------

Elämään kuuluu järkyttävä riittämättömyyden tunne. Tai siis ainakin minulla kuuluu ja se ulottuu joka suuntaan. Niin ihmissuhdehapuiluihin, työhapuiluihin kuin kodinhoitohapuiluihin.

Työhapuilut ovat mitä ovat, niistä tuntee jatkuvaa riittämättömyyttä oikeiden asioiden tekemisen puutteesta ja ylipäänsä epäonnistumisen pelkoa – mikä taas johtaa riittämättömyyden tunteeseen. Kotia ns. pitäisi hoitaa jatkuvasti, paitsi kun se ei usein kiinnosta. Lamppu on rikki, huomaan illalla, mutta päivällä en muista/ehdi/viitsi hoitaa sitä asiaa. Illalla en huomaa pölyä lattialla, aamulla/päivällä on niin paljon muuta, etten ehdi/viitsi/jaksa. Jälleen riittämättömyys. Ihmissuhdehapuilut vasta loputtomia ovatkin. Alkuun elon taipaleella ystävien kanssa – ensin niitä ei ole, sitten niihin ei riitä aika, koska koulu ja perhe ja blaah. Opintoihin liittyy aina riittämättömyyden tunne. Miksi en lukenut paremmin? Miksi en muistanut sitä ja tätä siinä ryhmätyössä/puheessa/keskustelussa? Perheen parissa on aina väärällä tavalla. Joko on kiire täyttää velvollisuutensa tai ei muista sukulaisten lasten saavutuksia, mistä piti onnitella, aargh.

Sitten parisuhde/-suhteet sekä loputon suo omien ja muiden tarpeiden täyttämisessä. Sitten mahdolliset lapset/lemmikit/vastaavat, jos kokee tarvetta kontaktiin jonkin biologisen kanssa. Priorisoinnin ongelma jatkuu hautaan asti. Keiden aika on merkityksellisin? Miten jaan itseni? Mikä pala kakkua on minun? Milloin saan olla tyytyväinen, milloin tuntee riittävänsä? Vinkkejä vastaanotetaan.

Toki voi olla ratkonut kaikki ylläolevat ja tuntee riittävänsä. Se on jonkinlainen elämän täyttymys. Kiireettömyys ja rauha, kun riittää kaikkialle, kaikille ja ennen kaikkea itselleen. Täyttää omat vaatimuksensa riittämiselle.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset